Boris Hurtta on suorastaan rikollisen kiinnostava tapaus suomalaisen kirjallisuuden kentässä - ainakin minun kaltaiselleni lukijalle. Niille, joille nimi ei ole ennestään tuttu mainittakoon, että kyseessä on entinen poliisi joka on 80-luvulta lähtien julkaissut kymmeniä novelleja mm. Portti-lehdessä, kirjoittanut useita kauhu-, tieteis-, ja seikkailuromaaneja ja toimittanut suomalaisia Lovecraft-pastisseja sisältävän kokoelman Kultainen Naamio. Tarkempaa tietoa ja (suppeaa) listausta tuotannosta löytyy mm.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Boris_Hurtta ja fi.risingshadow.net/index.php

Sain äskettäin luettua loppuun Hurtta-kokoelman "Vuoden pimein päivä", joka sisältää kohtuullisen monipuolisen katsauksen miehen novellituotantoon. Jonkin aikaa sitten viimeistelin myös romaanin Lumen tuloa ei voi estää,  joten nyt voisi olla hyvä aika purkaa hieman ajatuksia näistä teoksista.

Vuoden pimein päivä - Yön ja hämärän tarinoita (Turbator 2007)

Turbatorin kustantama kokoelma tarjoaa 8 novellin laajuisen kattauksen Hurtan novelleja - pääasiassa kauhua, mutta myös scifiin ja fantasiaan kallistuvia, sekä uudempia että vanhempia. Sisältö näyttää seuraavalta (ja tähän jonkinasteinen spoiler alert):

Kuningatar Lilan pääkallo - 1900-luvun alkuun sijoittuva, maukkaan oikeaoppisesti vanhaan tyyliin kirjoitettu siirtomaa-ajan kauhukertomus, jossa päähenkilönä legendaarinen kirjailija H. Rider Haggard (Kuningas Salomon kaivokset). Vanhan kirjallisuuden ystävälle tyylinsä puolesta eräs mieluisimmista yllätyksistä tässä kokoelmassa ja loistava avaus. Valitettavasti ei kuitenkaan kanna aivan loppuun saakka.

Keltaisen virran vesi - Myöskin vanhahtavaan tyyliin kirjoitettu hieman erikoisempi historiallinen tarina, jossa päähenkilönä Fu Manchu -kirjojen kirjoittaja Sax Rohmer. Hurtta sekoittaa hauskalla tavalla Rohmerin fiktiota kirjailijan tosielämään. Itämaista mystiikkaa, jännitystä ja kieroutunutta ruokaan liittyvää kerrontaa.

Haudattomat - Toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan ja eurooppalaiseen vanhaan yliopistokaupunkiin sijoittuva novelli, joka sekoittaa kommunismia, keskiaikaisen kaupungin juutalaisghettojen tunnelmaa ja islamilaista mystiikkaa. Todella tunnelmallinen alkupuolisko latistuu kuitenkin loppua kohti ja groteski finaali jättää hämmentyneen olon.

Jäätalvi - Näppärä Scifi-henkinen tutkielma joka sivuaa maailmanloppua, eristäytyneisyyttä ja yksinäisyyttä. Asioita käsitellään pienen mittakaavan ja henkilöhahmojen kautta eikä pääpointti ole tieteiskuvaston "realistisessa" hyödyntämisessä. Tämä onkin piristävän erilainen lähestymistapa esimerkiksi useimpiin efekteillä kuorrutettuihin katastrofielokuviin verrattuna. Tällaiselle anti-foliohattumiehelle, jolle scifi ei kovin laajasti ole tuttua, tämä upposi paremmin kuin monet muut vastaavat tuotokset.

Paholaisen aivot - Kuten kokoelman esittelytekstissä todetaan, tässä on jotain samaa kuin Da Vinci-koodissa (tai Enkeleissä ja demoneissa - kuitenkin novelli on kirjoitettu ennen näitä): Vatikaanissa tapahtuvia projekteja, kieroileva kardinaali, mystinen esine historian hämäristä jne. Kerrassaan kiehtova aihe, jota olisi voinut kehitellä pidemmällekin. Valitettavasti taaskaan ei päästä aivan huipennukseen, vaan hyvät ainekset laimennetaan jotenkin mystisesti. Siltikin suositeltava lukukokemus.

Vuoden pimein aika - Näyte Hurtan kirjojenmetsästysnovelleista, jotka tuovat mieleen enemmän tai vähemmän Perez-Reverten Yhdeksännen portin ja siitä tehdyn Johnny Depp-leffan. Näitä olisi mukava löytää enemmänkin. Kirottuja kirjoja ja historiaan ulottuvia salaisuuksia. Ah.

Sininen Enkeli - Erittäin hauska yllätys. Country-musiikin ja nykyajan cowboy-meiningin maailmaan sijoittuva klassinen tarina, jossa muusikot myyvät sielunsa ja meininki on katossa. Lukekaa itse - niin kliseistä, mutta samalla hyvin kerrottua ja suupielet ylöspäin vetävää.

Tautimies - Esittelyn mukaan tämä novelli on käännetty englanniksikin, ja käännöstyön mainitaan olleen työläs. Novellin luettuani en ihmettele tätä sekuntiakaan. Erittäin runsasta sanoilla leikittelyä sisältävä tarina tuo mieleen ensimmäisenä Vihreä Maili -leffan (niin, Kingin kertomukseenhan se alunperin perustuu, mutta originaalia en ole edelleenkään lukenut). Kun tietynlaisen kieli poskessa -tyylin kanssa pääsee sinuiksi, on lyhyehkö novelli kestonsa ajan toimiva. Lopullinen kohtaaminen sairaalassa on kuitenkin jo hieman liian karrikoitu tarinan potentiaaliin nähden.

 Hurtan kerrontatyyli vaihtelee novellien välillä jopa hämmästyttävän paljon. Mies osaa sujuvasti niin maukkaan vanhahtavan Arthur Conan Doyle -tyylisen kerronnan kuin modernin sanoilla pelailun, ja kaiken siltä väliltä. Oikeastaan vasta tämä kokoelma sai tajuamaan hänen kirjallisen monipuolisuutensa ja laajan asiantuntemuksensa kirjallisuuden ja historian saralla. Eräs merkillepantavista piirteistä on myös sujuva suomalaisuuden yhdistäminen mitä monipuolisimpiin mystisiin ja historiallisiin aiheisiin. Toisaalta kauhukuvasto osataan myös melkoisen sujuvasti yhdistää suomalaiseen ympäristöön.

Kaikesta tästä huolimatta on silti muistettava että kyse on fantasiasta, eikä kaikkea pidä lukea liian kirjaimellisesti, uskottavuusmittari jatkuvasti koetuksella. Asiat lyödään moneen kertaan kunnolla yli ja lähestymistapa on usein kierolla tavalla humoristinen, varsinkin moderneimman tyylisissä tarinoissa. Jos tämä ei ole ongelma, jokaisesta tämänkin kokoelman novellista pystyy nauttimaan.

 Suurimpia heikkouksia monissa kokoelman tarinoista on tietynlainen antikliimaksisuus. Alkuun tunnelma on suorastaan käsinkosketeltavan tiheä ja innostava, mutta loppua kohti se hiipuu - loppuratkaisu saattaa olla töksähtävän outo, irrallinen ja jopa tunnelman tappava. Nerokkaita ainesosia ei yhdistellä ja kehitellä tarpeeksi pitkälle, vaan ne riisutaan mystiikasta ja kiehtovuudesta liian varhain. Tietysti tarinoiden lyhyt pituuskin tuo omat rajoitteensa. Etenkin puhtaimmissa kauhutarinoissa on nähtävissä myös sama ongelma kuin lähestulkoon useimmissa kauhuleffoissa: kun kauheudet ja hirviöt lopulta tuodaan näyttämölle, tunnelma romahtaa. Leffan alkuosan ajan mielikuvitusta kiehtonut, kuiskaten kerrottu legenda huipentuukin ruudulle vyöryvään tietokoneörkkiin, joka muistuttaa mielen painajaisten sijaan lasten kumisia lelu-ukkoja. Hieman spoilaten todettakoon että nämä ongelmat ovat läsnä hieman liiankin selvästi kahdessa tarinassa(jotka puutteistaan huolimatta ansaitsevat arvosanan erittäin hyvä): Kuningatar Lilan pääkallossa ja Haudattomissa. Aivan upeasti rakennettu historiallinen tarina ja vanhojen kummituslegendojen luoma jännite purkautuukin lattialla pomppivaan hampaitaan louskuttelevaan kalloon tai kirurginveistä henkienvaltaaman ruumiin äärellä heiluttelevaan kommunistitoveriin. Veri lentää ja onhan se kai kauheaa, mutta entäs sitten?

Kokonaisuutena Vuoden pimein päivä on kuitenkin erittäin suositeltava kokoelma kaikille kauhun ystäville. Kaikki novellit luki mielellään, ja osa niistä jää varmasti pyörimään mielessä pitkäksi aikaa. Nyt vain lisää Hurtan tuotantoa etsimään.

Lumen tuloa ei voi estää (Jalava 1991)

Sain noin kuukausi sitten jonkinlaisen ahaa-elämyksen kun tajusin, että Hurtan romaaneja on sangen laajasti lainattavissa kirjastoista. Olin jostain internetin syövereistä jo aiemmin lukenut juttua tästä kyseisestä kirjasta, joten päätin sen viimein poistaa luettavaksi. Faktat ovat seuraavat: Lovecraftille kumartava romaani, jonka tapahtumapaikkana on suomalainen peräkylä omituisine asukkaineen. Kaikki kliseet tarjoillaan eteen häpeilemättä - löytyy korpimökin rauhaan pakeneva kirjailija, jolla on perheongelmia ja taipumusta juomiseen. Löytyy lovecraftiaaniset epäsikiöt, joita on vuosien ajan kasvanut metsissä ja jotka harjoittavat muinaisia uskontoja. Unohtamatta tietenkään ihmisuhreja. Löytyy vaaroista varoittava vanha mies. Ja löytyy naishahmo joka on jotain kahden maailman väliltä, ja romanttinen jännite. Liian hyvää ollakseen totta, vai jotain sanoinkuvaamattoman typerää?

Jos jotain on muistettava tähän kirjaan tartuttaessa, niin se on oikea asenne. Hyvänen aika, viihdettähän tämä on eikä mitään filosofista korkeakirjallisuutta! Sitä ihanaa roskaa joka ammentaa kuvastonsa vanhoista lukemistolehdistä ja ihmisille kaikkein mieluisimmista arkkityypeistä. Sellaisena sitä on myös luettava, sopivan rennolla mielellä ja sopivassa mielentilassa. Ja näin kirja myös tekee tehtävänsä: viihdyttää ja huvittaa kestonsa ajan ja jää mieleen kummittelemaan hauskana kuriositeettina. Päähenkilöt ovat huvittavia mutta rakastettavia idiootteja, Hurtan kirjoitustyyli on sujuvaa ja humoristista, ja lähtökohdat tarinalle ovat herkulliset. Eikö se ole lähes todennäköistä, että degeneroituneita, väkivaltaisia metsäihmisiä löytyy Härmän syrjäisimmistä kolkista? Asian voi todeta helposti jo ajamalla johonkin pikkukylään ja käymällä yhdellä paikallisessa räkälässä.

Liiat odotukset nurkkaan, kieli poskeen ja lainaamaan! Juhlan arvoista on jo pelkästään se, että tällaista kirjallisuutta julkaistaan. Täytynee ottaa luettavaksi myös Hurtan muut kauhuromaanit Elävien ja kuolleiden kesä, sekä Käärmeet ja tikapuut

 -------

 Loppuun vielä lyhyt maininta kolmannesta lukemastani Hurtta-kirjasta. Viime joululomalla perehdyin kirjaston poistomyynnistä ostamaani Rommelin kulta (1994) -kirjaan, joka on 50-luvun hengessä kirjoitettu veijariromaani suomalaisten seikkailuista Afrikassa natsien kulta-aarteen jäljillä. Kirosanat lentävät, naiset kaatuvat ja pahikset kuolevat. Aitoa oikeaa, vanhanaikaista ja häpeilemätöntä seikkailukirjallisuutta, pakko suositella. Hurtan muita samantyylisiä teoksia ovat Farukin jalokivi (1997, julkaistu Hurtan oikealla nimellä Tarmo Talvio) ja Tangerin isokala(2000), jotka pitäisi myös hankkia ja lukea kunhan ehtisi.