Välillä on pakko rentoutua ja jumiutua epäsosiaalisesti leffojen ääreen. Lauantaina (ja seuraavaana yönä) tuli katsottua Army of Darkness, The Prestige ja Transformers 2. Muut oli melko kertakäyttökamaa, mutta Prestige on kyllä sellainen mestariteos että pakko suositella kaikille. Toisellakin katsomiskerralla aivan mahtileffa.

Kun Conan-innostus laantui 80-luvun huipun jälkeen, kului yli 10 vuotta ennen kuin seuraava Howardin hahmoihin ja tarinoihin perustuva leffa saatiin ulos. Taustalta löytyivät 1980-luvun lopulla kaavaillut suunnitelmat kolmannesta Conan-leffasta, joka kuitenkin kaatui Schwarzeneggerin haluttomuuteen palata rooliin. Kymmenen vuoden päästä Conan the Conqueror -nimiseksi suunniteltu leffa viimein toteutettiin, mutta pääosaan valittu Kevin Sorbo (iki-ihana Hercules -sarja) ei ollut halukas astumaan Arnoldin saappaisiin uutena Conanina. Tästäpä johtuen päähenkilö vaihdettiin toiseksi Howardin luomaksi barbaarisankariksi, Kulliksi (aikuisviihdeassosiaatiot voidaan sentään lopettaa lyhyeen toteamalla, että nimi lausutaan englantilaisittain 'Kall'). Syntyi Kull Valloittaja, tyypillinen 90-luvun budjettifantasia, joka on jäänyt pitkälti historian hämäriin - ja valitettavasti ehkä aivan syystäkin.

Kull the Conqueror (1997)

"By this Axe, I Rule!"

Kevin "Hercules" Sorbon tähdittämä Kull the Conqueror on yllättävänkin kiinnostava leffa siksi, että juoneen on otettu hyvin runsaasti Howard-vaikutteita. Elokuvan Conan-tausta aiheuttaa jopa hämmennystä, sillä 80-luvulta periytyvän käsikirjoituksen perusta on itse asiassa haettu Conan-romaanista The Hour of the Dragon. Muita vaikuttimia ovat olleet Kull-novelli By this Axe, I Rule ja Conan-novelli The Phoenix of the Sword (joka on muokattu versio edellisestä). Lopputulos on siitä erikoinen, että kyseessä ei ole siis suoranainen Kull-filmatisointi, vaan pääasiassa Conan-lähteistöstä muokattu leffa, jonka päähenkilö on kuitenkin Kull. Tämä ei kuitenkaan häiritse aivan niin paljon kuin voisi luulla, koska hahmot ovat Howardin tarinoissakin hyvin samanhenkisiä, vahvoja barbaaritaustaisia sotureita, jotka nousevat alakastista kuninkaiksi.

No, itse leffaan. Alussa alhaista syntyperää oleva soturi Kull nousee kuninkaaksi surmaamalla seonneen hallitsijan. Tämän jälkeen sekoillaan hieman vallan ja naisten kanssa, ja kuningattareksi ujuttautuu paha noita, joka hoitelee Kullin pois päiväjärjestyksessä yhdessä vallanhimoisen päällikön kanssa. Kull lähtee seurueensa kanssa metsästämään myyttistä Valkan henkäystä, jonka avulla hän yrittää tehdä noidan mailmanvalloitussuunnitelmat tyhjiksi. En ole lukenut The Hour of The Dragonia, mutta juonitiivistelmän perusteella elokuva todella perustuu siihen.

Arskan veroista mahtibarbaaria ei Kevinistä saa edes hyvällä tahdolla...

Lopputulos on fantasiaseikkailu arvosanalla "lajissaan ihan ok"; leffa on sinänsä kohtuullisen viihdyttävä mutta kärsii juonen tietyistä typeryyksistä, kehnoista erikoistehosteista ja tv-sarja -tyylisestä tuotannosta. Kun näkee Kevin Sorbon heilumassa kurjien tehosteiden keskellä hevimusiikin säestyksellä, mieleen tulee ennenkaikkea hieman aiemmin tuotettu Hercules- tv-sarja pidennetyllä jaksolla, ei mikään massiivinen Conaniin verrattava leffa. Sorbo on ehkä myös bodattunakin hieman liian hentorakenteinen ja neitimäinen Howardin novelleissa kuvailluksi lähes yli-inhimilliseksi barbaariksi. Vaikka mestariteoksesta ei voida todellakaan puhua, uskaltaisin silti suositella tätä ennakkoluulottomille fantasian ystäville. Edes kohtuullisia miekka & magia -leffoja kun on tunnetusti harvassa. Ja hei, löytyyhän tästä sentään Tia Carrere tuomassa naiskauneutta! Saatavuus dvd:llä voi Suomessa valitettavasti olla heikonlainen, tv:stä tämä on joskus tullut.

Ohjaus: John Nicolella Käsikirjoitus: Robert E. Howard, Charles Edward Pogue

Pääosissa: Kevin Sorbo, Tia Carrere, Thomas Ian Griffith

Traileri Youtubessa: http://www.youtube.com/watch?v=aLWayoYSLHA

 

---------------------------------------------------------------------------------------------

Solomon Kane (2009)

Tiettyjä lyhytelokuvia, pelejä ja tv-sarjoja lukuunottamatta vierähti taas yli kymmenen vuotta, että suuren budjetin Howard-tarina saatiin tuotantoon. Itselleni erityisen merkittävän tästä tekee se, että kyseessä on leffa Solomon Kanesta, pimeyden voimia vastaan taistelevasta historian seikkalijasta ja omasta suosikistani Howardin sankarihahmojen joukossa. Kanea on aiemmin käsitelty novellien lisäksi sarjakuvien muodossa. Saa nähdä tuleeko tämä Suomeen teattereihin ja jos tulee, niin milloin. Pääosassa patsastelee James Purefoy, joka tunnetaan Rome-sarjasta (roolia kaavailtiin aiemmin kuulemma Highlanderin legendaariselle ryppyotsalle Christopher Lambertille, ah mikä mielikuva) ja ohjaajana/käsikirjoittajana toimii kohtuullisen noviisi Michael J. Bassett, jonka taustalta löytyy aiemmin mm. sotaa ja kauhua sekoittava Deathwatch. Myös jo Conan Barbaarissa nähty Max von Sydow on mukana, ja musiikin on säveltänyt Klaus Badelt (mm. Pirates of Caribbean).

Tarina kertoo 1500-luvun miekkamiehestä ja soturista Solomon Kanesta, joka sotii ensin Afrikassa, tekee kauheuksia ja tuomitsee samalla sielunsa helvettiin. Hän voi kuitenkin vielä hyvittää tekonsa elämällä lopun elämänsä ilman väkivaltaa. Solomon palaa kotiin Englantiin, mutta ajautuu pian taisteluun yliluonnollisten voimien kanssa. Juoni ei ole suoraa Howardia vaikka tiettyjä elementtejä alkuperäisistä tarinoista löytyykin, vaan se pyrkii selittämään sankarin taustat. Ilmeisesti jatko-osia on jo kaavailtu, mutta lienee liikaa toivoa että nykyisenä rasisminpelkoisena aikakautena pystyttäisiin ainakaan alkuperäisiä Afrikka-seikkailuja siirtämään uskollisesti valkokankaalle. Kane-tarinat kun eivät ole nykynäkökulmasta mitään aivan ihanteellisia sankarikertomuksia, vaan imperialismin ja rotu-stereotypioiden sävyissä kirjoitettuja aikansa tuotteita.

Traileri jätti kaksijakoisen fiiliksen, toisaalta visuaalinen sävy oli ilahduttavan synkkä ja tyylikäs, ja leffa vaikutti kerrassaan viihdyttävältä. Toisaalta aina yhtä kriittiset tietokone-efekteillä kikkailut arveluttavat cgi-"balrogeineen" ja muine demoneineen. Ymmärrettävistä syistä myös Van Helsing-vertailut ovat pinnassa. Katsotaan, sanoi lääkäri - innolla tätä kuitenkin odotan. Kunnon arvostelu on varmasti tulossa aikanaan, ensi-ilta on jenkeissä nyt marraskuun alussa.

Ohjaus: Michael J. Bassett Käsikirjoitus: Michael J. Bassett, Robert E. Howard Musiikki: Klaus Badelt

Pääosissa: James Purefoy, Max von Sydow, Rachel Hurd-Wood, Pete Postlethwaite

Traileri Youtubessa: http://www.youtube.com/watch?v=lalm_kkczVM

 

-------------------------------------------------------------------------------------------

Pitkien taukojen jälkeen on leffamaailmassa jälleen nähtävissä hämmentävän suuri Robert E. Howardiin liittyvä trendi. Kun 90-luvulla julkaistiin vain yksi Howardiin perustuva elokuva ja 2000 -luvulla ei yhtään täyspitkää ennen Solomon Kanea,  on vuosille 2009-2011 kaavailtu peräti viittä eri Howard-filmatisointia! Tämä ylittää reippaasti jopa 80-luvun huippukauden. Julkaisuvuodet voivat toki muuttua, imdb:n mainitsemat ovat luultavasti huomattavasti liian optimistiset. Seuraavaksi lyhyet katsaukset tuleviin projekteihin.

 

Conan - Red Nails (2009?)

Red Nails-novelliin (1936) perustuva animaatioelokuva, jossa ääninäyttelijöinä toimivat mm. Ron Perlman ja Mark Hamill. Tuotantoaikataulu on ilmeisesti venynyt ja paukkunut, mutta toiveita on tämän ulos saamiseksi lähiaikoina.

http://www.imdb.com/title/tt0485621/

Red Sonja (2010)

Hollywoodin remake-mania on ottanut omakseen myös vanhan kunnon bikinibarbaarittaren, ja tuloksena on Robert Rodriguezin luotsaama uusintatuotanto 80-luvun roskaklassikko Red Sonjasta. Brigitte Nielsenin on korvannut Rose McGowan (mm. Planet Terror) ja ohjaajana toimii kotimaiselta kalskahtava Douglas Aarniokoski. Koska alkuperäinenkin leffa perustui enemmän barbaarisarjakuviin kuin Howardin tarinoihin venäläisestä seikkailijattaresta, jatkaa tämä varmaankin samoilla linjoilla. Paljon kertoo se, että vanhalle kirjailijalle ei ole imdb:ssä annettu edes mainintaa, ja konseptin luojaksi mainitaan Roy Thomas. Ei olla kuitenkaan liian tarkkoja, luvassa voi olla varsin hienoa meininkiä.

http://www.imdb.com/title/tt0800175/

Bran Mak Morn (2010)

Leffaprojekti, joka perustuu Howardin fantasia-seikkailutarinoihin skottilaisten piktien viimeisestä kuninkaasta Bran Mak Mornista, ei voi olla muuta kuin lupaava ja äärimmäisen mielenkiintoinen. Pitää jälleen kerran toivoa, että alkuperäinen henki ja tyylikkyys osattaisiin säilyttää.

http://www.imdb.com/title/tt0901474/

Conan (2011)

Myös legendaarinen Conan Barbaari on päätynyt uusintakäsittelyyn. Ohjaajana toimii Marcus Nispel ja joidenkin lähteiden mukaan luvassa olisi alkuperäisille tarinoille uskollisempaa menoa. Saas nähdä, lisätietoja odotellessa.

http://www.imdb.com/title/tt0816462/

Vultures (2011)

Vultures of Wahpeton -tarinaan perustuva leffaprojekti. Ja mikä mielenkiintoisinta, kyseessä on tällä kertaa miekan ja magian sijaan lännentarina teksasilaisesta pyssymiehestä Steve Corcoranista.

http://www.imdb.com/title/tt0800258/

Loppuhuomautukset:

Artikkelissa vaille tarkempaa käsittelyä jäivät TV-sarjat Conan The Adventurer (1992-93) ja Conan (1997-98), sekä 17 minuutin lyhytelokuva Casonetto's Last Song (2003). Näihin saatetaan palata joskus määrittelemättömässä tulevaisuudessa.

Robert E. Howardin tarinoihin perustuvien elokuvien lisäksi on julkaistu myös huomionarvoinen elämäkerrallinen elokuva kirjailijasta itsestään. Dan Irelandin ohjaamaa The Whole Wide World (1996) -leffaa tähdittävät Vincent D'Onofrio ja Renée Zellweger, ja se kertoo Howardin ja Novalyn Pricen romanssista. Arvostelua tästä saattaa tulla myöhemmin, kunhan hankin pätkän jostain katsottavaksi.

http://www.imdb.com/title/tt0118163/

 

Nyt kun innostusaste mahdollistaa tiiviin julkaisutahdin, niin täytyy käyttää tilanne hyödykseen. Jo jonkin aikaa on pyörinyt mielessä tehdä jonkinlainen yhteenveto miekka & magia -maestro Robert E. Howardin tarinoihin perustuvista leffoista (Howardin varsinaisesta tuotannosta tulossa lisää tarinointia myöhemmin). Siispä tuumasta toimeen:

Pigeons from Hell (1961, Thriller s01e36)

Ensimmäinen imdb:n Howardille kreditoima julkaisu ei ole leffa, vaan Boris Karloffin isännöimän kauhu- TV-sarjan episodi. Käsittelen sitä kuitenkin hieman tarkemmin pioneeriaseman ja yleisen kiinnostavuuden takia. Pigeons from Hell -novelli julkaistiin alunperin Weird Tales -lehdessä vuonna 1938; suomeksi se on ilmestynyt Markku Sadelehdon toimittamassa kokoelmassa Outoja Tarinoita 1 (nimellä Kyyhkyt helvetistä). Tarina sijoittuu fantasiamaailmojen sijaan Yhdysvaltoihin, kuten suuri osa muistakin Howardin novelleista. Näitä lännennovelleja vain ei ole suomennettu samassa määrin kuin hänen sword&sorcery -materiaaliaan. Tyylilajina on kuitenkin varsinaisesti kauhu, tarkemmin sanottuna syvän etelän zombie-perinne. Koska ainakin alkuperäinen novelli oli viihdyttävä ja Tv-sovituksen kehutaan olevan laadukas, tämä pitäisi jostain hankkia katsottavaksi. Lisää juttua varmaan tulee jos tässä missiossa onnistun.

Conan the Barbarian (1982)

Klassikko, jonka itse tosin näin ensimmäistä kertaa vasta pari vuotta sitten. Arnold Schwarzeneggerin läpimurtorooli ja takuulla tunnetuin Howardin teksteihin perustuvista leffoista. Sävyltään kohtuullisen synkkä, hyvin väkivaltainen ja outokin, pitäisi katsoa tämä nyt alkuperäisiä novelleja lukeneena uudestaan niin saisi varmaan enemmän irti. Ei ilmeisesti perustu kuitenkaan suoraan mihinkään vanhaan Conan-tarinaan, vaikka kohtauksia ja tapahtumia on otettu sieltä täältä. Kai tästä voisi sanoa, että kuuluu yleissivistykseen. Hyvin saatavilla dvd:nä myös Suomessa.

Juonesta sen verran, että kyseessä on pohjimmiltaan perinteinen kostotarina, jotka tietysti ovat mitä toimivimpia lähtökohtia leffanteolle. Conanin perhe tapetaan pahan velhon toimesta ja lapsi myydään orjaksi. Aikuistuessaan Conanista tulee mahtava soturi, ja hän lähtee kostoretkelle Thulsa Doomia ja pahaa käärmekulttia vastaan.

Ohjaus: John Milius Käsikirjoitus:  Robert E. Howard (alkup. tarinat), John Milius, Oliver Stone Musiikki: Basil Poledouris

Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, James Earl Jones, Max Von Sydow

Traileri Youtubessa: http://www.youtube.com/watch?v=d1XmZ9_ckdw

Conan the Destroyer (1984)

Conan ja kaverit veneretkellä

Edellisen lapsiystävällisempi ja tavallaan viihteellisempi jatko-osa. Synkkyyttä ja väkivaltaa on karsittu, mutta mukana ovat edelleen hurjat 80-luvun efektit ja kivikasvoiset näyttelijänsuoritukset. Muskelimies Conan on edelleen katkera menettämistään ihmisistä, ja henkiinherätystoiveita hyväksikäyttämällä hänet saadaan mukaan ryöstöretkelle velhon linnaan. Siinä sivussa vaarannetaan maailman kohtalo ja muuta kivaa. Arnold on lihaksineen vedossa ja sinänsä lupaava juoni soljuu eteenpäin. Kevyttä kasarifantasiahömppää. Mukana myös eräs maailman pelottavimmista naisista(?), Roger Mooren viimeisestä Bond-leffastakin tunnettu laulaja Grace Jones. Leffaa on saanut tarjouskorista parhaimmillaan hintaan 3e ja rapiat, joten mikään harvinaisuus ei ole tämäkään Suomessa.

Ohjaus: Richard Fleischer Käsikirjoitus: Robert E. Howard (alkup. tarinat), Roy Thomas, Gerry Conway, Stanley Mann Musiikki: Basil Poledouris

Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Grace Jones, Wilt Chamberlain, Mako

Traileri Youtubessa: http://www.youtube.com/watch?v=B5bjIJ6JqaE

Red Sonja (1985)

Miekkailutaito on tie naisen sydämeen

Red Sonja ei sinänsä perustu Robert E. Howardin tarinoissa esiintyvään hahmoon, vaan Roy Thomasin ja Barry Windsor-Smithin sen pohjalta kehittelemään sword&sorcery-henkiseen sarjakuvasankariin, eräänlaiseen naispuoliseen Conaniin. Juoni on lähtökohdiltaan kuin suora feminiininen versio ensimmäisestä Conan-leffasta: tytön perhe tapetaan, hänestä kehittyy loistava miekkailija, ja löydettyään sopivan kumppanin hän kohtaa vihollisensa - joka muuten on taas velho/noita - uudestaan. Mukaan on tietysti sekoitettu myös mystinen esine, jolla voi tehdä ties mitä ihmeitä. Brigitte Nielsen keikistelee niukoissa vaatteissa ja Arnold piirittää häntä niinikään taitavana miekkailijana, Lord Kalidorina. Kyllähän tämä roskaleffojen ystävää viihdyttää, vaikka kriittisesti elokuvataiteen asteikolla varmaan kuraa onkin. Niin ja Morriconen musiikitkin löytyvät.

Ohjaus: Richard Fleischer Käsikirjoitus: Clive Exton, George MacDonald Fraser, Robert E. Howard (alkup. hahmo) Musiikki: Ennio Morricone

Pääosissa: Brigitte Nielsen, Arnold Schwarzenegger, Sandahl Bergman

Traileri Youtubessa: http://www.youtube.com/watch?v=m7EvEV4jtmY

Red Sonjan jälkeen 80-90-luku tarjosi meille vain aiheeseen liittyviä TV-sarjoja ja videpelejä, kunnes alunperin vuodelle 1987 kaavailtu kolmas Conan-projekti saatiin julkaisuun 1997 - tosin selkeästi muuttuneena päähenkilöä myöten...

(jatkuu osassa 2, jossa mm. Kull the Conqueror, Solomon Kane ja tulevia projekteja)

Imago Mortis on niinikään eräs ikuisuusprojekteistani, toivottavasti sen saisi joskus viimeisteltyä. 2008 on vuosi ja innoitusta saatu niin Lovecraftilta kuin muiltakin vanhoilta kirjailijoilta. Ulosannissa on yritetty ehkä liikaakin saavuttaa jotain uskottavaa, ottaen huomioon kuinka kliseistä kamaa tämä on. Mutta sen siitä saa. Jotenkin tämä vaikuttaa paikoin myös tappavan tylsältä... Mutta kenties tästä vielä nousemme.

 

IMAGO MORTIS (1. osa)

Yö usva-verhollansa jo kattaa kaiken maan
ja taivahalle kuuhut jo käypi loistamaan.
Ei kuulu ihmisääntä, ei laulu lintujen,
ja unen helmaan kaikki jo vaipuu uupuen.
(Kasimir Leino)

-    Uniongelmia? Niihin minulta kyllä löytyisi monenlaisia pillereitä.

Dosentti A.J. Wehrmann omasi vankan kokemuksen paitsi yleislääketieteen, myös sielutieteen saralla. Olin tutustunut häneen työskennellessäni lehtimiehen tehtävissä Hauholla, ja alkuun kitkaisat välimme olivat vuosien mittaan muuttuneet lämpimäksi ystävyydeksi. Nykyisessä tilanteessani en voinut olla kiitollisempi siitä asiantuntevasta huomiosta, mitä hän tarjosi istuessaan kamarini viininpunaisella nahkasohvalla, siemaillen vihreää teetä mietteliään näköisenä.

-    Tiedäthän, Johan, että yksimielistä kuvaa unennäön perusteita ei ole saavutettu. Olen elämäni aikana keskustellut monenlaisten ihmisten – niin arvostettujen psykoterapeuttien kuin epätieteellisempien tulkitsijoiden – kanssa, ja yhteistä on ollut lähinnä se, että jokainen uskoo olevansa oikeassa, totesi Wehrmann jahkailevaan sävyyn ja sytytti sikarin.

-    Se on ymmärrettävää. Mutta mitä merkitsee saman unen piinaavan identtinen toistuminen  -  yö toisensa jälkeen?

-    Merkitys lienee tässä avainsana. Henkilökohtaisesti uskon että tämän unen perimmäisillä taustoilla on sinulle jotain erityistä, hyvin suurta merkitystä.

Yliopistokielisiä itsestäänselvyyksiä? En kuitenkaan tiennyt mitä ajatella.

-    Mutta en ymmärrä...sopersin ja katsoin häntä väsyneen piinatuin silmin.

-    Jos olisin paatunut psykoanalyytikko, alkaisin kaivelemaan lapsuusmuistojasi ja etsisin niistä yhtymäkohtia. Meediona kertoisin sinulle hengistä, jotka haluavat välittää viestin. Mutta niin paljon kuin haluaisinkin auttaa sinua, vanha ystävä, olen silti vain yksinkertainen lääkäri Riihimäeltä.

Ja silti Wehrmann oli hyvin kaukana pikkukaupungin normaalista, kipulääkkeitä välittävästä puoskarista. Hän oli nuorempana hoitanut henkisesti sairaita ihmisiä kotiseudullaan Hämeessä, ja julkaissut aiheesta muutaman keskustelua herättäneen tutkimuksen. Vaatimattomuus oli totisesti tämän miehen erikoisalaa - sen olin huomannut jo haastatellessani häntä paikallislehteen lukuisia vuosia aikaisemmin. Lehtijutussa vilisivät lopulta  miehen itsensä viljelemät sanat ”kokematon”, ”maalainen” ja ”nuori”, mistä sainkin kuulla närkästyneen ivallisia kommentteja päätoimittajalta. Ja tottahan se oli, että kyseiset adjektiivit olisivat pukeneet paremmin minua kuin uraa tehnyttä tohtoria.
On vaikea sanoa, milloin unet olivat alkaneet. Ne hivuttautuivat elämääni hiljalleen, mitä taitavimman varkaan tavoin, ja murensivat henkistä terveyttäni pala palalta. Niiden tarkka muoto ikuistui mieleeni lukuisien toistojen myötä, ja lopulta muistin nuo hämärät näyt kristallinkirkkaina myös herättyäni. Hiljalleen otin tavaksi pitää niistä eräänlaista päiväkirjaa, jota kirjoitin säännöllisesti joka aamu - havahduttuani jälleen hiestä märkänä ja mielipuolisen kauhun katse silmissäni. Näin pystyin analysoimaan unieni olemusta valveilla ollessani ja kuvailemaan niitä myös lääkäriystävälleni, jonka huolenpitoon ja neuvoihin jouduin turvautumaan yhä useammin.

Keskustelumme tuottivat tulosta hitaasti. Kävimme läpi koukeroisen freudilaisia teorioita tiedostomattomista ja torjutuista ärsykkeistä edeten aina alkuperäiskansojen unikäsityksiin saakka. Wehrmann muisti myös huomauttaa, että nykyisten kirjoitustöideni synkät aiheet saattoivat jatkaa elämäänsä myös unen maailmassa. Kuten arvata saattaa, analysointi oli kuitenkin lopullinen avainsana. Minun tulisi edelleen tutkailla kriittisen analyyttisesti uneni jokaista yksityiskohtaa, kirjata ne ylös entistä tarkemmin ja miettiä yhtymäkohtia todelliseen elämääni - niin häiriintyneen piinaavaa kuin se olikin nykyisessä olotilassani. Sovimme tapaavamme uudestaan kun jotain tulisi mieleeni.

Mutta kuka minä olin analysoimaan elämää – edes omaani? Ensimmäiset lapsuuden muistikuvani olivat värikkäät verhot lastenkodin ikkunassa, ummehtunut ilma tuon vanhan talon alakerrassa ja lukuisat selkäsaunat, joita hoitajat jakoivat. Mikään muu elämänvaiheeni ei muistuttanut unimaailmaani tämän enempää. Kouluvuodet Pispalan laitamilla, muutamat pikkurikokset, joihin erehdyin syyllistymään poikaporukan painostuksessa, toimittajanuran nousu ja tuho, lyhyt avioliitto ja keuhkotaudin varastamat onnen hetket. Kolmekymmentäkaksi vuotta keskivertoa etenemistä, joka lupasi välillä liikaa ja vei sitten kaiken. Nykyinen Johan Nevala oli täydellinen esimerkki jo lastenkodin raamattutunneilla opitusta Job-tarinasta. Herra oli totisesti ottanut.

Jotenkin sain edelleen elätettyä itseni kirjoittamisella, niin tuskaisan vaikeaa kuin se usein olikin.  Itsekunnioitukseni oli kuitenkin mennyttä: kirjoitin rahasta mitä tahansa käskettiin, taiteellisesta tasosta ja korrektiuden rajoista välittämättä. Tuotin satunnaisia artikkeleja niin Kanta-Hämeen paikallislehtiin kuin tamperelaisiin, pienilevikkisiin ja usein aatteellisiin ilmaisjakelujulkaisuihinkin. Monessa tapauksessa käytin nimimerkkejä ja pystyin näin kiskomaan rahaa kaikilta poliittisilta laidoilta. Lisäksi kirjoitin paljon fiktiota; pääosin jännitys-, kauhu- ja tieteiskertomuksia, joita julkaistiin jatkokertomuksina sekalaisissa roskalehdissä. Näistä päätähuimaavista visioista tohtori oli päätellyt minun ottaneen tiedostamatta mallia myös uniini.

Ja jälleen eräänä lokakuisena aamuna, kun avasin silmäni sydän jyskyttäen ja kaivoin kirjoitusvälineet käden ulottuville, koin hämmentävää vierautta ja ulkopuolisuutta koko elettyyn elämääni; tuota vastenmielistä mielettömyyden tunnetta joka valtasi minut joka yö. Avasin muistiinpanovihkoni vapisevin sormin ja aloin raapustaa päässäni vellovaa myrskyä kirjalliseen muotoon.

Alku epäselvää.. kuin sumua, selkeytyy hiljalleen. Olen vanhalla hiekkatiellä metsän keskellä, oloni on jotenkin kevyt, ikäänkuin ruumiiton. Katselen ympärilleni, mutta silti tiedän selkeästi minne olen matkalla. Leijuvat askeleet johdattavat minut suurten puiden välistä kellastuneiden lehtien peittämään tienristeykseen... hiljainen tuuli heittelee kuuraisia lehtiä ilmaan. En kuule lintujen laulua, ainoastaan tuulen suhinan ja hiljaista musiikinomaista sointia jostain kaukaa. Tahdottomasti otan suunnan kohti metsää johtavaa kapeampaa polkua. Metsä tuoksuu kostean kirpeältä ja hieman lahonneelta. Taivaalla loistaa vain yksi suuri tähti, muuten ympäristö on sinertävän harmaa ja edelleen hieman sumuinen. Jatkan matkaani pitkin polkua syvemmälle metsään ja saavun lopulta mäen harjanteelle. Alhaalla mäen alla näkyy vanhoista, harmaantuneista hirsirakennuksista koostuva muodostelma... kuin pieni kylä, mutta ihmisiä ei näy. Mieleni valtaa outo vastenmielisyyden tunne, jokin on pielessä. Kävelen rinteellä kulkevaa polkua pitkin kylään - ylitän pienen, höyryävän puron.

Ikkunat ovat mustia ja huurteisia, talot henkivät satojen vuosien perinnettä. Kaikki tuntuu pysähtyneen. Kävelen tien päässä sijaitsevan, suurimman talon eteen ja tunnen selittämättömän pelon. Talo nousee edessäni luonnottoman korkeana ja synkkänä monumenttina. Sen arkkitehtuuri on erikoista ja jotenkin vääristynyttä, en ole nähnyt vastaavaa missään muualla. En osaa selittää tuntemuksiani tarkemmin, mutta jotenkin tästä rakennuksesta tuntuu tihkuvan pimeimpiä painajaisia ja tuskaisimpia muistoja. Äkkiä huomaan mustan linnun lentävän kuluneille kivisille portaille ja pysähtyvän hetkeksi katsomaan minua. Sävel, jonka olin kuullut jo metsään, kuuluu nyt hieman lujempaa, mutta edelleen kuin jostain mittaamattomasta kaukaisuudesta. En kuule sitä korvillani, mutta yhtäkkiä mieleeni ilmestyy sana - tai nimi, jonka merkitystä en osaa valveilla selittää - mutta unessa se tuntuu täysin tutulta. Dolina. Jähmetyn paikalleni, lihakseni eivät tottele komentoja... vai onko minulla niitä lainkaan? Lintu lähtee lentoon, en kuule sen siipien  havinaa. Sitten tuntematon voima laittaa minut taas liikkeelle, tällä kertaa ikäänkuin juoksuun. Se vie minut ohi talon, entistäkin kapeammalle polulle ja yhä syvemmälle hämärään metsään. Jokainen metri kasvattaa ahdistusta sisälläni, ohitan pystyyn kuolleita puita ja hopeisen huurteen peittämiä mädäntyviä lehtikasoja.

Saavun pienelle, säännöllisen muotoiselle aukiolle. Outo musiikki kuuluu yhä lujempaa ja yrittää lumota mieleni. Olen  synkkyyden ytimessä, kaikki on kuollutta ja ikivanhaa. En haluaisi jatkaa, mutta olen ruumiiton enkä voi vastustella. Aukion keskellä seisoo yksinäinen puu, lahoava tammi. Kuin muinaisuskontojen maailmanpuu, kaikkeuden keskipiste... Lähestyn sitä, musiikki kuuluu aivan kuin sen latvasta – vai kantautuuko se sittenkin juurista, synkän maan syvyyksistä, manalan mustista kuiluista? Olen jo aivan lähellä vanhaa puuta, sen pinta on tumma ja hilseilevä. Ahdistus ottaa minut lopullisesti valtaansa, olen pieni hiukkanen universumin keskustassa, tähyilen mittaamattomiin äärettömyyksiin mielipuolisen pelon raastaessa sieluani. Minut viedään puun toiselle puolelle ja sitten näen sen, musertuen lopullisesti. Nainen, nuori nainen... tai iätön henki tuijottaa minua puuhun kiinnitettynä. Kalpeat kasvot tuijottavat minuun äänettömänä, veri on kuivunut vaaleaan mekkoon. Jotenkin tiedän myös häntä lävistävien piikkien määrän -  laskematta, kuin vanhasta muistista... kaksikymmentäyhdeksän.

 

(toinen osa tulee... jossain vaiheessa)

 Aloitetaanpa novellienkin julkaisu täällä, kaiken myötähäpeän uhalla. Tässä eräs vanhan kauhukirjallisuuden innoittama, Sumiaisiin sijoittuva, vakavan ja parodian välillä häilyvä tuotos vuodelta 2008, tai siis tarkemmin sanoen sen alku. Tarinaa ei ole vielä kirjoitettu loppuun, mutta ehkäpä joskus. Kirjoittaessa huomasi tietyt ongelmat tekstin muodostamisessa, kun on tehnyt luovaa tekstintuottamista niin vähän viime vuosina. Ehkäpä ulosanti muuttuu ajan kanssa jouhevammaksi.

Oktagoni

Kirjoitan nämä rivit kasvavan mielenheikkouden vallassa Vihijärvellä sijaitsevassa pienessä ja pystyyn lahoavassa piilopaikassani. Olen tullut tieni päähän tässä maailmassa, mutta ennen kuin luovutan minua suurempien voimien edessä, toivon voivani selittää jotain minua kohdanneista tapahtumista jälkipolville. Sillä on kohtuullista, että joku, edes yksikin elävä sielu, voi todistaa niistä kammottavista ja synkistä mysteereistä, jotka minua kohtasivat Kuokanniemellä viidestoista heinäkuuta 1898. Tiedän, että tämä yö on viimeiseni, siispä tartun kynään heikentynein sormin ja yritän kuvailla asioita niin seikkaperäisesti kuin suinkin pystyn nykyisessä tilassani. Samalla osa minusta elättelee vielä turhaa toivoa, että pimeyden lävistettyä tajuntani herään hulluudestani ja tajuan kaiken olleen hourailua.

Synnyin Helsingissä lokakuun lopulla vuonna 1875, ja vanhemmat ristivät minut Georg Johannes Markoviksi. Kuten nimestänikin voidaan päätellä, sukuni on kotoisin Luoteis-Venäjältä. Isäni muutti Suomeen muutama vuosi ennen syntymääni hoitamaan kirjanpitäjän tehtäviä Helsinkiin. Hänen voidaan katsoa nousseen korkealle syntyperäänsä nähden; sukuni oli alunperin köyhää väkeä, mutta isäni tutustui oikeisiin ihmisiin oikeaan aikaan, ja sai hyviä työtehtäviä venäläishallinnon virkamiehiltä. Oma tarinani kutoutuu tiukasti isäni menestykseen. Kun olin yhdeksäntoista, hän esitteli minut Ivan Abramoville, eräälle monista Suomen Suuriruhtinaanmaassa toimineista tsaarin asiamiehistä. Herra Abramov oli yli kuusissakymmenissä oleva, puoliksi kaljuuntunut herrasmies,  yleväkäytöksinen mutta sisimmältään lämmin, kuten Äiti Venäjän yläluokkaan kuuluvan miehen pitääkin. Hänen kaltaistensa miesten pääasiallisena toimenkuvana oli valvoa Lutherin oppia kannattavien seurakuntien ja niiden pappien toimintaa maaseudulla. Seurakunnissa nimittäin piili vakava uhka valtakunnan yhtenäisyydelle: erioppisten ja Ruotsiin päin kallellaan olevien kirkonmiesten valta rahvaaseen oli pelottavan suuri, eikä kapinamielialan kylväminen ollut lainkaan harvinaista. Abramovin toiminta-alueeksi oli määrätty kovin kaukaiselta vaikuttava, mutta ympäristönä otollinen alue Savon rajamailta.

Minun täytyy myöntää, että Abramovin sydämellisyys ja ylevä suoraselkäisyys tekivät minuun vaikutuksen heti ensitapaamisella. Illanvieton mittaan kulutimme runsaasti vodkaa, ja lopulta isäni otti puheeksi suunnitelmansa minua odottavasta tulevaisuudesta koulun penkillä, ja lopulta hänen seuraajanaan virastotyössä. Abramov kuunteli kiinnostuneena, mutta hänen lopullinen mielipiteensä hämmästytti meitä aluksi melkoisesti. Hänen mukaansa teoreettinen koulutus ei tarjonnut yhtä hyvää pohjaa menestykselle kuin suora käytännön tutustuminen valtakuntamme toimintaan. Tätä toteamusta seurasi ehdotus, joka lopulta mullisti koko elämäni ja aikanaan, monen käänteen kautta johti nykyiseen tuhooni. Sillä tuossa hämärässä helsinkiläisessä juhlasalissa Abramov ehdotti, että lähtisin hänen mukaansa pohjoiseen tietynlaisen oppipojan ja avustajan roolissa. Kun olisin toiminut hänen assistenttinaan tarpeeksi monta vuotta, olisi minulla hyvät mahdollisuudet edetä hänen suosituksiensa avulla hyvinkin merkittäviin työtehtäviin. Olin miehen hyväsydämisyydestä hyvin otettu, olihan tavatonta että hänen kaltaisensa korkea-arvoinen isänmaanystävä soisi tällaisen mahdollisuuden mitättömälle pikkuvirkamiehen pojalle. Vaikka jokin tunnistamaton sisimmässäni sai minut epäröimään, sinetöi isäni innostus ja kiitosten tulva kohtaloni. Kahta viikkoa myöhemmin lähdin matkalle kohti Savon sydänmaita, mistä myöhemmin siirryimme länteen Rautalammin ja Laukaan seurakuntien alueelle.

Huomasin pian uuden elämäni erinomaisen kiinnostavaksi ja haastavaksi. Hallitsijan asialla liikkuvina saimme osaksemme ylhäistä kohtelua, eikä meidän tarvinnut kärsiä puutteesta vaatimattomimmissakaan pikkukylissä. Ystävystyimme myös Abramovin kanssa entistä paremmin, ja pian hän huomasi kiinnostukseni syvällisempiä ajattelurakenteita kohtaan. Abramov itse oli hyvin oppinut mies, ja kävimme hänen kanssaan erittäin kiintoisia keskusteluja niin aristoteliseen filosofiaan kuin fysiikan ja tähtitieteen aloihin liittyen. Opin enemmän kuin olisin koskaan kuvitellut yliopiston penkillä oppivani, myös paljon sellaista mistä oppineet usein vaikenevat. Abramov ei nimittäin ollut perinteisen kapeakatseinen ajattelija, vaan osasi antaa arvoa myös oppirakenteille, joita voitaisiin omasta mielestään kaikkitietävien yliopistomiesten keskuudessa kutsua jopa roskaksi ja huuhaaksi. Opiskeluvuosinaan Pietarissa hän oli perehtynyt esimerkiksi heprealaiseen numerologiaan, Eliphas Levin tuotantoon, ruusuristiläisyyteen, Paracelsuksen oppeihin ja mystisen maineen omaavaan vanhaan teokseen nimeltä Corpus Hermeticum. Kun varovaisesti tiedustelin, mitä hän ajatteli näistä epäsovinnaisina pidetyistä opeista ja yleisesti salatiedon olemuksesta, Abramov totesi että "oikean" tiedon rajat ovat hänen mielestään nykyään liian tiukasti määritellyt. Itse olin ajatellut samoin aina siitä asti, kun perehdyin koulussa tieteen uusimpiin, hämmentäviin tuloksiin. Miksi olisi luultavaa, että ihminen nytkään tietäisi lopullista totuutta? Olihan asioita jotka olivat kokonaan luonnontieteellisen tutkimuksen ulkopuolella. Näihin ajatuksiin, joita usein iltaisin pohdimme, sain järkyttävän vahvistuksen neljä vuotta sen jälkeen, kun olin lähtenyt Abramovin mukaan.

Tuona käänteentekevänä vuonna 1898 olimme juuri siirtäneet toimintamme pääpaikan Rautalammilta Laukaan pitäjään, ja istuskelimme tapamme mukaan pienessä, mutta mukavassa asuinhuoneistossamme keskustellen Amerikassa vellovista levottomuuksista, kotimaan tapahtumista kuten venäläistämisohjemasta ja muista mieltämme kiehtoneista aiheista, kun ovelle kolkutettiin. Sisään astui asiamies, joka kertoi tuovansa tärkeää kirjettä Tsaarin uskotulle asiamiehelle I. Abramoville. Tässä ei sinänsä ollut mitään erikoista: oppi-isäni sai päivittäin monenlaisia kirjeitä, joissa yleensä valitettiin täysin tyhjänpäiväisistä asioista ja pyrittiin turhia ilmiantoja tekemällä saavuttamaan etuja venäläisiltä vallanpitäjiltä. Kun tutkin Abramovin reaktioita hänen avatessaan tätä uusinta kirjettä, huomasin kuitenkin että kyseisessä tapauksessa oli jotain erityisen kiinnostavaa. Hän vaipui nopeasti ajatuksiinsa ja antoi innokkaisiin kysymyksiini vain lyhyitä, jopa hieman ärtyneitä vastauksia. Pian tämän jälkeen hän totesi menevänsä levolle, ja huomasin heti vanhemman ja paljon kokeneen ystäväni olevan poissa tolaltaan. Onnekseni - tai epäonnekseni - sain uteliaisuudelleni kuitenkin nopeasti tyydytystä, sillä huomasin avatun kirjeen unohtuneen lipaston päälle.

Sinä toukokuisena kevätyönä luin tuon kirotun kirjeen kynttilän kelmeässä valossa.

jatkuu...