Imago Mortis on niinikään eräs ikuisuusprojekteistani, toivottavasti sen saisi joskus viimeisteltyä. 2008 on vuosi ja innoitusta saatu niin Lovecraftilta kuin muiltakin vanhoilta kirjailijoilta. Ulosannissa on yritetty ehkä liikaakin saavuttaa jotain uskottavaa, ottaen huomioon kuinka kliseistä kamaa tämä on. Mutta sen siitä saa. Jotenkin tämä vaikuttaa paikoin myös tappavan tylsältä... Mutta kenties tästä vielä nousemme.

IMAGO MORTIS (1. osa)

Yö usva-verhollansa jo kattaa kaiken maan
ja taivahalle kuuhut jo käypi loistamaan.
Ei kuulu ihmisääntä, ei laulu lintujen,
ja unen helmaan kaikki jo vaipuu uupuen.
(Kasimir Leino)

-    Uniongelmia? Niihin minulta kyllä löytyisi monenlaisia pillereitä.

Dosentti A.J. Wehrmann omasi vankan kokemuksen paitsi yleislääketieteen, myös sielutieteen saralla. Olin tutustunut häneen työskennellessäni lehtimiehen tehtävissä Hauholla, ja alkuun kitkaisat välimme olivat vuosien mittaan muuttuneet lämpimäksi ystävyydeksi. Nykyisessä tilanteessani en voinut olla kiitollisempi siitä asiantuntevasta huomiosta, mitä hän tarjosi istuessaan kamarini viininpunaisella nahkasohvalla, siemaillen vihreää teetä mietteliään näköisenä.

-    Tiedäthän, Johan, että yksimielistä kuvaa unennäön perusteita ei ole saavutettu. Olen elämäni aikana keskustellut monenlaisten ihmisten – niin arvostettujen psykoterapeuttien kuin epätieteellisempien tulkitsijoiden – kanssa, ja yhteistä on ollut lähinnä se, että jokainen uskoo olevansa oikeassa, totesi Wehrmann jahkailevaan sävyyn ja sytytti sikarin.

-    Se on ymmärrettävää. Mutta mitä merkitsee saman unen piinaavan identtinen toistuminen  -  yö toisensa jälkeen?

-    Merkitys lienee tässä avainsana. Henkilökohtaisesti uskon että tämän unen perimmäisillä taustoilla on sinulle jotain erityistä, hyvin suurta merkitystä.

Yliopistokielisiä itsestäänselvyyksiä? En kuitenkaan tiennyt mitä ajatella.

-    Mutta en ymmärrä...sopersin ja katsoin häntä väsyneen piinatuin silmin.

-    Jos olisin paatunut psykoanalyytikko, alkaisin kaivelemaan lapsuusmuistojasi ja etsisin niistä yhtymäkohtia. Meediona kertoisin sinulle hengistä, jotka haluavat välittää viestin. Mutta niin paljon kuin haluaisinkin auttaa sinua, vanha ystävä, olen silti vain yksinkertainen lääkäri Riihimäeltä.

Ja silti Wehrmann oli hyvin kaukana pikkukaupungin normaalista, kipulääkkeitä välittävästä puoskarista. Hän oli nuorempana hoitanut henkisesti sairaita ihmisiä kotiseudullaan Hämeessä, ja julkaissut aiheesta muutaman keskustelua herättäneen tutkimuksen. Vaatimattomuus oli totisesti tämän miehen erikoisalaa - sen olin huomannut jo haastatellessani häntä paikallislehteen lukuisia vuosia aikaisemmin. Lehtijutussa vilisivät lopulta  miehen itsensä viljelemät sanat ”kokematon”, ”maalainen” ja ”nuori”, mistä sainkin kuulla närkästyneen ivallisia kommentteja päätoimittajalta. Ja tottahan se oli, että kyseiset adjektiivit olisivat pukeneet paremmin minua kuin uraa tehnyttä tohtoria.
On vaikea sanoa, milloin unet olivat alkaneet. Ne hivuttautuivat elämääni hiljalleen, mitä taitavimman varkaan tavoin, ja murensivat henkistä terveyttäni pala palalta. Niiden tarkka muoto ikuistui mieleeni lukuisien toistojen myötä, ja lopulta muistin nuo hämärät näyt kristallinkirkkaina myös herättyäni. Hiljalleen otin tavaksi pitää niistä eräänlaista päiväkirjaa, jota kirjoitin säännöllisesti joka aamu - havahduttuani jälleen hiestä märkänä ja mielipuolisen kauhun katse silmissäni. Näin pystyin analysoimaan unieni olemusta valveilla ollessani ja kuvailemaan niitä myös lääkäriystävälleni, jonka huolenpitoon ja neuvoihin jouduin turvautumaan yhä useammin.

Keskustelumme tuottivat tulosta hitaasti. Kävimme läpi koukeroisen freudilaisia teorioita tiedostomattomista ja torjutuista ärsykkeistä edeten aina alkuperäiskansojen unikäsityksiin saakka. Wehrmann muisti myös huomauttaa, että nykyisten kirjoitustöideni synkät aiheet saattoivat jatkaa elämäänsä myös unen maailmassa. Kuten arvata saattaa, analysointi oli kuitenkin lopullinen avainsana. Minun tulisi edelleen tutkailla kriittisen analyyttisesti uneni jokaista yksityiskohtaa, kirjata ne ylös entistä tarkemmin ja miettiä yhtymäkohtia todelliseen elämääni - niin häiriintyneen piinaavaa kuin se olikin nykyisessä olotilassani. Sovimme tapaavamme uudestaan kun jotain tulisi mieleeni.

Mutta kuka minä olin analysoimaan elämää – edes omaani? Ensimmäiset lapsuuden muistikuvani olivat värikkäät verhot lastenkodin ikkunassa, ummehtunut ilma tuon vanhan talon alakerrassa ja lukuisat selkäsaunat, joita hoitajat jakoivat. Mikään muu elämänvaiheeni ei muistuttanut unimaailmaani tämän enempää. Kouluvuodet Pispalan laitamilla, muutamat pikkurikokset, joihin erehdyin syyllistymään poikaporukan painostuksessa, toimittajanuran nousu ja tuho, lyhyt avioliitto ja keuhkotaudin varastamat onnen hetket. Kolmekymmentäkaksi vuotta keskivertoa etenemistä, joka lupasi välillä liikaa ja vei sitten kaiken. Nykyinen Johan Nevala oli täydellinen esimerkki jo lastenkodin raamattutunneilla opitusta Job-tarinasta. Herra oli totisesti ottanut.

Jotenkin sain edelleen elätettyä itseni kirjoittamisella, niin tuskaisan vaikeaa kuin se usein olikin.  Itsekunnioitukseni oli kuitenkin mennyttä: kirjoitin rahasta mitä tahansa käskettiin, taiteellisesta tasosta ja korrektiuden rajoista välittämättä. Tuotin satunnaisia artikkeleja niin Kanta-Hämeen paikallislehtiin kuin tamperelaisiin, pienilevikkisiin ja usein aatteellisiin ilmaisjakelujulkaisuihinkin. Monessa tapauksessa käytin nimimerkkejä ja pystyin näin kiskomaan rahaa kaikilta poliittisilta laidoilta. Lisäksi kirjoitin paljon fiktiota; pääosin jännitys-, kauhu- ja tieteiskertomuksia, joita julkaistiin jatkokertomuksina sekalaisissa roskalehdissä. Näistä päätähuimaavista visioista tohtori oli päätellyt minun ottaneen tiedostamatta mallia myös uniini.

Ja jälleen eräänä lokakuisena aamuna, kun avasin silmäni sydän jyskyttäen ja kaivoin kirjoitusvälineet käden ulottuville, koin hämmentävää vierautta ja ulkopuolisuutta koko elettyyn elämääni; tuota vastenmielistä mielettömyyden tunnetta joka valtasi minut joka yö. Avasin muistiinpanovihkoni vapisevin sormin ja aloin raapustaa päässäni vellovaa myrskyä kirjalliseen muotoon.

Alku epäselvää.. kuin sumua, selkeytyy hiljalleen. Olen vanhalla hiekkatiellä metsän keskellä, oloni on jotenkin kevyt, ikäänkuin ruumiiton. Katselen ympärilleni, mutta silti tiedän selkeästi minne olen matkalla. Leijuvat askeleet johdattavat minut suurten puiden välistä kellastuneiden lehtien peittämään tienristeykseen... hiljainen tuuli heittelee kuuraisia lehtiä ilmaan. En kuule lintujen laulua, ainoastaan tuulen suhinan ja hiljaista musiikinomaista sointia jostain kaukaa. Tahdottomasti otan suunnan kohti metsää johtavaa kapeampaa polkua. Metsä tuoksuu kostean kirpeältä ja hieman lahonneelta. Taivaalla loistaa vain yksi suuri tähti, muuten ympäristö on sinertävän harmaa ja edelleen hieman sumuinen. Jatkan matkaani pitkin polkua syvemmälle metsään ja saavun lopulta mäen harjanteelle. Alhaalla mäen alla näkyy vanhoista, harmaantuneista hirsirakennuksista koostuva muodostelma... kuin pieni kylä, mutta ihmisiä ei näy. Mieleni valtaa outo vastenmielisyyden tunne, jokin on pielessä. Kävelen rinteellä kulkevaa polkua pitkin kylään - ylitän pienen, höyryävän puron.

Ikkunat ovat mustia ja huurteisia, talot henkivät satojen vuosien perinnettä. Kaikki tuntuu pysähtyneen. Kävelen tien päässä sijaitsevan, suurimman talon eteen ja tunnen selittämättömän pelon. Talo nousee edessäni luonnottoman korkeana ja synkkänä monumenttina. Sen arkkitehtuuri on erikoista ja jotenkin vääristynyttä, en ole nähnyt vastaavaa missään muualla. En osaa selittää tuntemuksiani tarkemmin, mutta jotenkin tästä rakennuksesta tuntuu tihkuvan pimeimpiä painajaisia ja tuskaisimpia muistoja. Äkkiä huomaan mustan linnun lentävän kuluneille kivisille portaille ja pysähtyvän hetkeksi katsomaan minua. Sävel, jonka olin kuullut jo metsään, kuuluu nyt hieman lujempaa, mutta edelleen kuin jostain mittaamattomasta kaukaisuudesta. En kuule sitä korvillani, mutta yhtäkkiä mieleeni ilmestyy sana - tai nimi, jonka merkitystä en osaa valveilla selittää - mutta unessa se tuntuu täysin tutulta. Dolina. Jähmetyn paikalleni, lihakseni eivät tottele komentoja... vai onko minulla niitä lainkaan? Lintu lähtee lentoon, en kuule sen siipien  havinaa. Sitten tuntematon voima laittaa minut taas liikkeelle, tällä kertaa ikäänkuin juoksuun. Se vie minut ohi talon, entistäkin kapeammalle polulle ja yhä syvemmälle hämärään metsään. Jokainen metri kasvattaa ahdistusta sisälläni, ohitan pystyyn kuolleita puita ja hopeisen huurteen peittämiä mädäntyviä lehtikasoja.

Saavun pienelle, säännöllisen muotoiselle aukiolle. Outo musiikki kuuluu yhä lujempaa ja yrittää lumota mieleni. Olen  synkkyyden ytimessä, kaikki on kuollutta ja ikivanhaa. En haluaisi jatkaa, mutta olen ruumiiton enkä voi vastustella. Aukion keskellä seisoo yksinäinen puu, lahoava tammi. Kuin muinaisuskontojen maailmanpuu, kaikkeuden keskipiste... Lähestyn sitä, musiikki kuuluu aivan kuin sen latvasta – vai kantautuuko se sittenkin juurista, synkän maan syvyyksistä, manalan mustista kuiluista? Olen jo aivan lähellä vanhaa puuta, sen pinta on tumma ja hilseilevä. Ahdistus ottaa minut lopullisesti valtaansa, olen pieni hiukkanen universumin keskustassa, tähyilen mittaamattomiin äärettömyyksiin mielipuolisen pelon raastaessa sieluani. Minut viedään puun toiselle puolelle ja sitten näen sen, musertuen lopullisesti. Nainen, nuori nainen... tai iätön henki tuijottaa minua puuhun kiinnitettynä. Kalpeat kasvot tuijottavat minuun äänettömänä, veri on kuivunut vaaleaan mekkoon. Jotenkin tiedän myös häntä lävistävien piikkien määrän -  laskematta, kuin vanhasta muistista... kaksikymmentäyhdeksän.

(toinen osa tulee... jossain vaiheessa)